30 vuotta samassa työpaikassa – voimavara vai taakka?

Sittenkin yllätyksenä tuli minulle työnantajaltani ilmoitus viime syksynä: 30 vuotta samassa työpaikassa! Olin elänyt töitä tehden vuodesta vuoteen, viikosta viikkoon ja päivästä päivään - omassa viitekehyksessäni: opettajana, äitinä ja vaimona!

Monenlaisia ajatuksia väistämättä heräsi; olenko työnantajalleni ja työyhteisölleni voimavara vai taakka – tarpeellinen vai luuseri?

Nykyään monien hokema mantra kuuluu: työpaikka on syytä vaihtaa muutaman vuoden välein. Aikaisemmin työpaikkaan sitouduttiin yhtä suurella vakavuudella kuin aviopuolisoon: suhde kesti, kunnes kuolema tai eläkeikä erottivat. Nyt kumpikin instituutio on pitkään jatkuvana kyseenalaistettu.

Monilla aloilla pidetään lukua siitä, että väki vaihtuu aika ajoin sopivassa suhteessa. Tarvitaan nuoria aivoja. Joissakin työyhteisöissä sen sijaan pidetään tärkeänä, että hiljainen tieto säilyy työntekijän mukana. Yhteisöllisyys voisikin viedä jalansijaa päätään nostavalta narsismilta, jossa vain omat edut ovat etusijalla.

Työura voi olla värikäs ja vaihteleva, vaikka olisi pitkään saman työnantajan palveluksessa. Esimerkiksi asiakaspalvelutehtävissä asiakkaat toivovat, että heitä palvelisi pitkään talossa ollut, mutta toisaalta kuuluu myös, että opiskelijat ja äänestäjät toivoisivat, että opettajat ja puoluejohtajat kävisivät välillä oikeissakin töissä. Oman opettajatyöni näkökulmasta asiaa tarkasteltuna kuitenkin tuntee tehneensä ihan oikeita töitä vuosina, jolloin opetettava viikkotuntimäärä on 33.

No, minä arvostan oman ainutkertaisen elämäni tultua sellaiseksi kuin se nyt on juuri jatkuvuutta ja turvallisuutta. Mitä muutakaan voisin toivoa, kun toinen lapsistani on vielä aikuisenakin erityislapsi, joka vaatii jatkuvaa hoitoa ja hoivaa. Suuri kiitos kuuluu työnantajalleni siitä, että olen voinut asettaa pitkän aikavälin tavoitteita itselleni, lähipiirilleni ja omalle työlleni opettajana; niin vaatimattomia kuin yksittäisen ihmisen tavoitteet ovatkin, mutta jokaiselle yksilötasolla merkityksellisiä.

Yritän omilla käytettävissäni olevilla voimavaroilla olla sokeutumatta, eristäytymättä, olla lukitsematta itseäni kaappiin, jossa ei ole valoa eikä ulospääsyä. En halua pitää omaa kokemustani ainoana oikeana, en halua olla kehityksen jarru. Yritän roikkua mukana. Onneksi uudistuvien opetussuunnitelmien idea oppiaineiden välisen rajan ylittämisestä on jo meillä arkipäivää: opetamme ruotsin kieltä ja kotitaloutta samanaikaisopetuksena. Esimerkiksi tämä saa minut välillä unohtamaan, mikä on työaikaa ja mikä vapaa-aikaa. Pidän työstäni.

Talvilomaviikon aikana lukemastani artikkelista jäi mieleeni ajatus: Älä odota suljetun oven takana. Koputa edes ja jos vastausta ei kuulu, rohkene kurkistaa. Älä lannistu, jos et pääse sisään ensimmäisestä ovesta. Jostain ovesta pääset varmasti. Ovia riittää!

Antoisaa kevättä! Anne-Marja Saarholma-Peippo